Suru muuttuu pikkuhiljaa hyväntahtoiseksi kaipaukseksi. Mutta ei vielä.

Hetkittäin hengittäminen sattuu edelleen. Novan kanssa ollaan pidetty elämää yllä, vaikka toisinaan on kovin vaikeaa sopeutua. Emme ole yksinäisiä, vaan me kaipaamme kovasti sitä joka on poissa.
Vaatii aikaa tutustua toiseen, kun vedenjakaja ja tuomari on poissa. Molempien pitää oppia uusia tapoja, ja tasapainoitella tässä kahden hengen perheessä. Novalle on ollut kova paikka jäädä yksin kotiin ensimmäisiä kertoja elämässään. Alun haparoinnin jälkeen ajat jolloin olen ollut töissä ja poissa, ovat sujuneet pelottavan sujuvasti. Mutta voi sitä riemua, kun tulee töistä. Toinen on niin onnellinen, ja on mukava tulla kotiin kun odottaa innostunut vastaanotto!
Novalle on ehkä ollut rankinta alkaa ajattelemaan asioita itsenäisesti,eikä seurata Allun jalanjäljissä. Myöskin lenkillä ei enää pääse Allun selän taakse piiloon,kun on lällätellyt isommilleen. Vaikka Nova on kyllä maailman kultaisin ja kaikkien kaveri. Siinä suhteessa on elämä helpottunut, kun ei tarvitse enää vilkuilla jokaiseen ilmansuuntaan,että onko vihulaisia liikekannalla, joita odottaa Allun puolelta "einiinmukavavastaanotto".
Novan kanssa kotona on helppoa,sillä tyttönen tykkää nukkua. Ajasta ja paikasta riippumatta. Se on vuorotyöläisen koiran paras ominaisuus, heti kultaisen mielen jälkeen.

Novankin kanssa elämä on helppoa, kun koko ikänsä on matkustanut mukana pohjoisesta etelään, idästä länteen. Nyt odotamme kovasti huhtikuun loppua, jolloin lähdemme Mummun seuraksi meidän mökille pohjoiseen.

Mökiltä sitten etsimme mukavan paikan, jonne Allun tuhka kesän tullen haudataan. Vielä se on pitkään lumen hallussa. Kiven haudalle olen kantanut pohjoisessa kauimmaisen hakkuuaukean kauimmaisesta hakkuukohdasta jo monta vuotta sitten mökin pihaan odottamaan. Ja nyt tulee aika ottaa se käyttöön. Mutta voi kuinka kaunis se kivi onkaan. Allun kanssa se yhdessä valitsimme, mukanamme kannoimme.

Hyvään yöhön.

Suru saapui Ketunkoloon.

Allusta tuli Nuori ja Hurja 23.2.2010.




jOS SUA EI OLIS OLLUT, OLISIN KEKSINYT SUT. OLIS SUSTA SAMANLAINEN TULLUT. MITÄÄN EN OLIS MUUTTANUT.


Oli kunnia saada olla kymmenen ja puoli vuotta Allun omistama. Pidin tassusta kiinni,ja suukotin nenälle, kun uusi matka alkoi. Siellä minne rakkaat Ystävät menevät alkoi eilen uusi ajanlasku, kun Nuori ja Hurja asteli vihastuttamaan ja ihastuttamaan.

Minusta Allu ei lähde milloinkaan pois, vaan kulkee mukana joka askeleella. Muistoasi kunniottaen Allu. Kiitos.

Kiitos Juho Sipilä.

Helmikuun heiheihei.

Aika ei ole antanut armoa. Ollaan otettu ilo irti arjesta, ja eletty kuin viimeistä päivää. Tehty asioita omalla tahdilla ja juuri sillä tavalla kuin meille kolmelle on sopinut. Naurua kyynelten läpi. Allua on käyty tervehtimässä Ketunkolossa, myöskin kävimme retkellä Mummun luona Satakunnassa. Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä mikä meitä odottaa. Tehdä asioita niinkuin ollaan ne aina tehty.
Allun mieltä lämmitti kenties eniten Hannu-iskän vierailu katsomassa pokkolaista. Lenkillä Hannun kanssa ei enää puskat rytisseet ja tanner tömissyt,vaan menosta oli tullut herrasmieskerhon arvolle sopivaa.

Ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, kilometrit täyttyvät väistämättä ja vieriväkin kivi sammaloituu. Miten onnekkaita olemmekaan olleet. Sen näkee Ystävien määrässä. Kymmenessä vuodessa Allun kanssa olemme olleet monessa paikassa kokemassa hetkiä ja retkiä. Niistä on kertynyt lukemattomia muistoja,joita on eväspussissa jokaiselle päivälle.


Allun lempi-ihminen koko maailmassa on aina ollut Mummu. Jokainen päivä on joulua, salaisia herkkuja, vapauttavia seikkailuita pihamaalla niin mökillä kuin Harjavallassa. Unikaveri ja turvattava. Ystävyys,jota ei sanoin voi kuvailla. Yhteisymmärrys. Mummun sanoin Allulle,kun viimeisen kerran hyvästelivät:
" KIITOS ALLU MONIEN VUOSIEN USKOLLISESTA YSTÄVYYDESTÄ".

Tammikuukammo.

Ostin kirpputorilta kirjan,jonka nimi on Tammikuukammo ja muita moderneja fobioita,kirjoittanut Tim Lihoreau. Lääketiede ei ehkä tunne näitä pelkotiloja, mutta kuka tahansa nykyihminen löytää tästä modernien fobioiden hakemistosta omat pahimmat- tai parhaimmat- pelkonsa. Ja mä olen löytänyt jo useampia!

Rimpavofobia, jalkakäytävässä olevan halkeaman päällä seisomisen kammo. Vaikka tätä pelkoa ei voi verrata vaikkapa huimaukseen, se on silti hyvin vakava niille,jotka siitä kärsivät. Yleensä he ovat 3-7-vuotiaita. Huh. Ja mähän alan vasta lähentelemään parin vuoden kuluttua kolmeakymmentä... Eli ei hätää?
Itse en koskaan astu suojatiellä valkoisille palkeille,vaan harpon niiden yli. Ja useissa nimeltä mainitsemattomissa kohteissa, päänvaivaa ja harmia aiheuttavat laattalattiat,joissa näkyy selkeästi tummenpia juovia,joille en pysty edes kuvitella astuvani. Joten pysyn tarkkaavaisena,ja vältän niitä taidokkaasti =) Tämä ei vaikeuta työntekoa,vaan tekee siitä hiukan haastellisempaa varsinkin yönpikkutunneilla. Eikä se näy päällepäin? Eihän...

Tammikuukammo on puolessa välissä. Kaikkea omituista on tapahtunut lähi- ja kaveripiirissä. Ihmiset on täynnä salaisuuksia. Ja joka puolella on pukkeja kaalimaan vartijoina, kuten yksi Ystäväni nerokkaasti asian ilmaisi. Salaliittoteorioita, ja hetkellistä vainoharhaisuutta liittyy omaan Tammikuunkammooni =)Onneksi on samanhenkisiä Ystäviä. Muutama erittäin pätevä. Ja sehän riittää!

Allulla aloitetaan kipulääkitys tänään. 1 tabletti päivässä. Ja sitten seurataan kuinka pokkosen ilme piristyy. Olen paikallistanut kipua niskassa, ja ristiselässä. Tyypillistä rodulle,että nikamat alkavat luutumaan yhteen. Tämä vaihe on kivuliasta kaikkinen luupiikkeineen, mutta rauhoittuu ajan kanssa. Takki päällä pakkasella, ja ulkoilu tapahtuu nykyään valjaissa. Jotkut asiat ei kaiketi ole vikoja, vaan ominaisuuksia?